Hei, hepallani ratsastan
ja hymy tulee silmiin.
Sen kanssa vielä matkustan
mä kauas, vaikka pilviin.
Se iloiseksi mielen saa
ja mummoakin naurattaa.
Hei, humma, joko mennään taas,
me satumaahan laukataan!
Eila Kemi
Pari vuotta sitten halusin antaa 3 vuotta täyttävälle kummitytölleni lahjaksi keppihevosen. Kaupoista löysin vain muovihirvi(tyksi)ä, joten päätin tehdä hepan itse. Vanha villasukka! Kokeilin, mutta tästä versiosta tuli varsin ruma. Halusin tehdä jotain kauniimpaa, heppamaisempaa ja pehmeämpää. Ostin Novitan Huopanen-lankaa, kudoin siitä isohkon tossun ja huovutin sen pesukoneessa. Täytin vanhan tyynyn sisuksella. Ompelin silmät ja nahkaiset korvat. Vielä suitset ja hulmuava harja langasta ja siinä se oli: heppa! Harjanvarsi sai toimia hepan runkona, mutta puinen keppi tuntui kolkolta lapsen käteen. Niinpä kudoin ja huovutin vielä pehmokkeen kepin päälle ja kiinnitin sen jatkoksi hännän. Näin syntyi ensimmäinen heppa. Myöhemmin tämä yksilö sai nimekseen Polle. Se on yleensä ihan säyseä, mutta olen kuullut sen joutuvan välillä jäähylle vaatekomeroon liian rajujen leikkien vuoksi. No, suotakoon se Pollelle anteeksi. Hepatkin saattavat joskus innostua liikaa.
Se oli Pollen tarina. Kukin keppihevoseni muokkautuu yksilöksi omanlaisensa värityksen, silmien, koon, muodon, luonteen ja nimen vuoksi. Niillä kaikilla on oma tarinansa. Millainen on sinun heppasi – mikä on sen tarina?